Yksi sekunti voi muuttaa kaiken. Aivan kaiken.

Noin puoli vuotta sitten tein ohjatun meditaation, jossa minut kuljetettiin tämän elämäni viimeiseen päivään ja siirtymään rajan taakse. Mitään fyysistä tapahtumaa ei näytetty, vaan kokemus tapahtui hengen/energian tasolla. Minulle näytettiin, mitä portin toisella puolella on: kirkasta valoa ja täyttä rakkautta. Hetkellisesti sain aavistuksen siitä valtavasta energiasta, henkisestä keveydestä ja autuudesta, joka kuoleman jälkeen odottaa. Näin Valon, paljon rakkaita ihmishahmoja edessäni. Isäni tunnistin selvästi, sillä hän siirtyi viime vuonna Valoon. Tuossa hetkessä sydämeni meinasi pakahtua rakkaudesta.
Silti jokin osa minussa pelkäsi yhä kuolemaa, tai tarkemmin sanottuna menettämistä. Ajatus omasta kuolemasta ei tuntunut niin pelottavalta. Olen koko ikäni pelännyt valtavasti että joku läheiseni kuolee. Pahin pelkoni toteutui toukokuussa -21 kun isäni löytyi äkillisesti kuolleena kotoaan. Surin valtavasti. Tuska sisälläni oli todella syvä.

Elokuussa -22 olin Natural High Healing festareilla kaksi päivää. Toisena päivänä kohtasin oman kuolemanpelkoni. Olin hetkellisesti kuolemanvaarassa ja henkisesti kävin portilla. Sieluni oli tullut valinnan eteen: jatkaako vai lähteäkö? Jäin henkiin ja kaiken kukkuraksi säilyin fyysisesti vahingoittumattomana. Henkisesti koin kuolemanrajakokemuksen. Kokemus muutti minua sisältä syvästi. Se oli valtava lahja, vaikka ihmisyyteni oli hetken aikaa täysin shokissa ja järkyttynyt. Onneksi olin paikassa, jossa sain välittömästi paljon henkistä apua ja tunnetukea shokkitilan hoitamiseen. Kokemus alkoi hahmottua vähitellen tapahtumien jälkeisinä päivinä.
Heti tapahtumien jälkeen tiedostin, että nyt koin jotakin mullistavaa. Tunsin, että minut riisuttiin henkisesti täysin paljaaksi. Pelkoni ravisteltiin minusta ulos tavalla, joka oli täysin odottamaton ja ihmeellinen. Ikään kuin synnyin uudelleen, sain aivan uuden mahdollisuuden. Käänteentekevän energiapäivityksen. Nyt kerron, miten kaikki kävi.

Olin festareilla 2 päivää. Ensimmäinen päivä oli aivan ihana ja sosiaalinen: kuljin lempeässä flowssa koko päivän ja nautin elämästä, vapaudesta. Joka paikkaan minne menin, törmäsin tuttuihin ja koin upeita kohtaamisia. Toinen päivä olikin sitten jotain aivan muuta. Jo aamusta tunsin, että energiat olivat hyvin levottomat. Päivä oli hyvin tuulinen jopa myrskyinen, mutta aurinkoinen. Festarialueelle päästyäni minut valtasi outo ahdistus. Päätin kuitenkin mennä vain intuitiolla paikasta toiseen. Mikään työpaja ei kutsunut, vaikka yritin hetken kuunnella muutamia kiinnostavia aiheita. Haahuilin yksin siellä täällä.
Iltapäivällä törmäsin vanhaan ystävääni, jonka kanssa olemme käyneet samoissa henkisissä tapahtumissa jo 11 vuoden ajan. Ilahduin valtavasti hänen kohtaamisestaan ja hän minun. Päätimme yhdessä käydä ostamassa kombutchat ja etsimme rauhallisen paikka keskustelulle, sillä molemmilla meillä oli asioita, joita halusimme jakaa toisillemme. Kovien myrskypuuskien ja väenpaljouden takia alueelta oli vaikea löytää sopivaa keskustelupaikkaa. Lopulta päädyimme päälavaa ympäröineen teltan viereen, sen takaosaan, tuulen suojaan. Hetkeä aiemmin tuo valtava teltta oli tyhjennetty, koska toisen päädyn kiinnitys oli tuulenpuuskasta ilmeisesti hieman irronnut. Ehdimme istua alas piknikviltille ja halata toisiamme, kun äkkiä alkoi rytistä.

Tapahtumat olivat ohi muutamassa sekunnissa, mutta minulle se oli pieni ikuisuus. Valtava telttarakennelma kohosi vieressämme ilmaan tuulenpuuskasta. Istuimme aivan kiinnitysnarujen kohdalla, kun teltta näytti kaatuvan päällemme. Ampaisimme välittömästi pakojuoksuun. Tunsin sisälläni kauhua, pelkoa ja epäuskoa. Vilkaisin taakseni ja näin tuon jättimäisen teltan huipun kohoavan muutaman kymmenen metrin korkeuteen aivan takanani, kuin tsunami, joka vyöryi päälle. Samalla tiedostin, että EN EHDI KARKUUN! Jään tuon rakennelman alle, en voi tehdä mitään. Sitten pimeni.
Kaaduin. Minut nostettiin hetkeksi pois kehosta. Jälkeenpäin palasin meditaatiossa ja energiahoidossa tuohon hetkeen ja ymmärsin syvällisesti, että siinä hetkessä kävin kuolemanportilla. Kävin tarkastuspisteessä. Kaikki olisi voinut päättyä hyvin eri tavalla. Ihmisyyteni ei tehnyt valintaa. Tällaiset valinnat ovat ihmismielen ulottumattomissa. Minulle näytettiin pätkiä myös siitä toisesta aikajanasta, joka oli mahdollinen.

Seuraavassa hetkessä olin kaatuneena maassa, nurmikolla. Pääni ylitse sinkoutui iso metallitanko. Ympäriltä kuului kova telttakankaan räminä sekä metallikeppien kolinaa niiden tippuessa maahan. Ystäväni tuli vetämään minua maasta ylös. Tunsin valtavan rakkauden häntä kohtaan. Hän palasi henkensä uhalla taaksepäin auttaakseen minua. Nousin kompuroiden ylös ja juoksimme yhdessä turvaan vieressä olleiden asuntovaunujen taakse. Tilanne oli ohi. Teltta ei irronnut täysin, vaan laskeutui maahan ja jäi siihen. Ympärillä oli muutamia muitakin säikähtäneitä ihmisiä, mutta kukaan muu ei tietääkseni ollut näin lähellä todellista vaaraa kuin minä ja ystäväni. Ystäväni alkoi paniikissa itkeä. Minä olin täysin ”pihalla”. Katsoin taivaalle ja tajusin, että olin ollut välittömässä kuolemanvaarassa, henkeä uhkaavassa läheltä piti- tilanteessa.

Olin shokissa, mutta en tunnistanut sitä. Ajatus tuntui kristallinkirkkaalta. Seuraava ajatukseni oli: ”miksi helvetissä minä olen kuluttanut voimani stressaamiseen rahasta tai siitä mitä muut minusta ajattelevat? Sillä ei ole mitään merkitystä minulle enää!
Hetken aikaa katsoimme kasaan painunutta telttarakennelmaa epäuskoisena. Tavarani ja kenkäni jäivät sen alle, mutta en uskaltanut niitä hakea, jos kova tuulenpuuska tekisi saman uudestaan. Lähdimme hitaasti kävelemään leirintäalueen läpi pois, kun täysin tuntematon nainen tuli luoksemme. Hän alkoi halata ja lohduttaa meitä, etenkin ystävääni, joka itki hätääntyneenä. Kävelimme kauemmaksi turvaan ja halasimme taas. Tuo tuntematon nainen katsoi minua silmiin ja kysyi miten voin. Vastasin että ”en tiedä”. Sitten hän vastasi minulle ”sinä olet kyllä ihan shokissa”. Hän näki silmistäni, etten ollut vielä läsnä ja kehossa. Sanoin, että niin varmaan olen… ja muutaman sekunnin päästä aloin itkeä. Paluumatka kehoon alkoi. Shokkitilan tunnereaktio alkoi purkautua. Muistan itkeneeni ja huutaneeni suoraa huutoa, tunne oli sanoin kuvaamaton. Olin samaan aikaan äärimmäisen järkyttynyt ja hämmentynyt, mutta myös syvästi tietoinen ja KIITOLLINEN: ”Olen elossa!

 

Jalkani eivät hetkeen kantaneet, vaan ventovieraat ihmiset tulivat auttamaan ja taluttivat minut tienviereen nurmikolle. Ymmärsin, kuinka täpärällä eloonjäämiseni oli ollut, vaikka siinä hetkessä heti en muistanut varsinaista kehosta poistumista. Tunsin silti kuoleman läsnäolon. Tunnetta on vaikea kuvailla. Kuin verho henkimaailmaan olisi seitinohut. Ymmärsin vahvasti elämän rajallisuuden sekä rajattomuuden. Tunsin, kuinka energeettisesti jotain isoa muuttui sisälläni. Näin mielessäni takauman metallikepistä lentävän pääni yli ja tiesin, että jos se olisi osunut minuun, päiväni olisivat olleet luetut. Kolme lastani olisivat menettäneet äitinsä. Itkin, makasin ja tärisin nurmikolla, kaukaa alkoi kuulua sireenien ääniä. Palomiehet tulivat varmistamaan turvallisuuden ja ilmeisesti yksi ambulanssi lähetettiin alueelle varmuuden vuoksi.

Kun hieman rauhoituin, lähdimme kävelemään kohti ensiapupistettä, josta saisimme tunnetukea. Ystäväni oli vapaaehtoistyössä festareilla, joten hän tiesi selvästi mihin mennä. Itse olin kuin toisessa maailmassa. Tunne oli hyvin epätodellinen. Katsoin ympärilleni, näin ihmisiä, tuntui kuin olisin ollut haamu. Koin jotain niin isoa, että sille ei löydy sanoja. Samaan aikaan muu festariväki jatkoi juhlimista. Olo oli täysin absurdi.

Sain tapahtumien jälkeen keskusteluapua, energiahoitoa, tunnetukea, homeopaattista ja pääsin lepäämään henkilökunnan tiloihin. Jalkani eivät kunnolla kantaneet ja pakaralihakseni oli venähtänyt pakojuoksussa. Itkin, itkin, itkin ja tärisin järkytystäni. Sanoin auttajilleni, että en ole ikinä pelännyt henkeni puolesta niin paljon, kuin siinä hetkessä, jolloin vilkaisin taakseni pakojuoksun aikana ja näin korkealle kohoavan teltan kaatuvan kohti. Tiedostin myös, että tämän tapahtuman jälkeen mikään ei ole enää ennallaan. Kohtasin kuolemanpelkoni. Minusta riisuttiin pois monta muutakin vanhaa energiatukosta, tunnekuormaa, stressiä, pelkoa ja herraties mitä muuta. Ymmärsin, mikä ja ketkä minulle elämässä todella merkitsevät. Ymmärsin, miten vääristyneesti olin kiinnittynyt rahaan. Kuinka olin alkanut rakentaa itselleni identiteettiä, tulevaisuutta ja uraa, joka oli täynnä epävarmuutta. En ollut aidosti täysin omassa voimassani.
Tämän kokemuksen myötä tunsin saavani takaisin oman voimani. Tapa oli todella raju. Se oli myös jollain lailla valtava siunaus ja armo. Sain jatkaa elämää. SAAN yhä elää ja hengittää!!!

Elämä on lahja. Elämä on aivan valtava mysteeri. Elämä pysäytti minut. Olin pikkuhiljaa suistunut kierteeseen, josta en osannut itse ulos. Olin matkalla kohti ”tyhjyyttä” sekä jonkin loppumista. Jollain tavalla syvällä sisälläni olin alkanut kadottaa haluani elää. Ilo oli alkanut kadota minusta, sellainen pulppuava elämänilo. Olin jäänyt suruun kiinni. Olin alkanut kantaa myös muiden murheita. Minulla oli alkanut olla myös lisääntyvästi hetkiä, jolloin syvä ulkopuolisuus ja yksinäisyys viilsivät sydäntä. Koitin työntää tunteita pois, sillä ne tuntuivat liian isoilta käsiteltäväksi. Ennen tapahtumia tunsin ajoittain suurta väsymystä koko ihmisyyttä kohtaan. En myöskään nähnyt täysin ihmisyyteni tai työni arvoa, saati merkitystä. En luottanut itseeni riittävästi.

Minusta suorastaan räjäytettiin pois kaikki turha. Se on shokin lahja. Minut oli pysäytettävä, koska ihmisyydessä en itse enää osannut. Pysäytys toi kauan sitten kadonneen palasen itseäni takaisin. Se palautti elinvoimani, elämännälkäni ja rohkeuden. Lisäksi se toi sisäisen nöyryyden ja luottamuksen sekä kirkasti arvot. Pysäytys käänsi suuntani kohti syvempää rakkautta. Mikä siunaus!

Nyt tunnustelen yhä uutta energiaa, joka on alkanut virtaamaan. Shokista palautuminen vei useita päiviä ja kaikki alkoi konkretisoitua pala palalta. Kokemusta on vaikea sanoittaa, mutta yritin parhaani mukaan saada jotenkin sitä sanoitettua tähän. Silti tuntuu, että sanat vain latistavat ja kahlitsevat. En velvoita ketään ymmärtämään tai hyväksymään sitä mitä koin. Kokemus elää minussa, enkä sitä oikein pysty välittämään itseni ulkopuolelle. Se, joka on halukas ymmärtämään, saattaa aavistaa kokemuksen syvyyden.

Olen lukenut useita kirjoja ja kuullut sairaanhoitajan työssä potilailta kuolemanrajakokemuksista. Ne ovat tuntuneet äärimmäisen mielenkiintoisilta. En ole koskaan epäillyt hetkeäkään, etteivätkö ne olisi totta. Nyt tiedän, että rajalla voi käydä. Se, milloin porteista astutaan sisään, on sielunsopimus. Sielulla saattaa kuitenkin tulla elämän aikana erilaisia tarkastuspisteitä, jolloin se voi tehdä valinnan. Jääminen on aina viesti, että jotain tärkeää on vielä koettavana ja tehtävänä. Läheltä piti-tilanteet ovat usein juuri noita tarkastuspisteitä. Valtaosa ihmisistä jää kuitenkin kiinni shokin tuomaan pelkoon sekä traumaan. Näin ei ole tarkoitus, vaan tarkoitus on hoitaa trauma, pelko ja suru ja sen jälkeen oivaltaa tapahtumien tuoma oppi ja mahdollisuus.

Automatkalla festareilta kotiin kävin syvällisen keskustelun itseni, korkeimman itseni ja Luojan kanssa. Tunsin, että hetki oli käännekohta. Minulla on täällä tehtävä, jonka koulutusvaihe on nyt ohi. On aika aloittaa varsinainen työ. Työssä on tarkoitus toimia ilon kautta, elämää kunnioittaen ja arvostaen. Ei peloissa roikkuen tai muita pelastaen.

-Susanna